Hapanta leipää

Jos aamupalaksi syöty leipäkin näyttää tältä, voiko päivästä tulla hyvä?

Kyllä voi! Itseasissa leivän (tai juuston) hapan ilme vain nauratti kun aamuhämärässä yritin selviytyä joka-aamuisesta kiireestä. Mikähän siinäkin on kun ei koskaan voi nousta ajoissa ylös? Mies viettää lomaviikkoa tytön kanssa kotosalla, joten näinä aamuina riittää onneksi, että saa itsensä liikkeelle.

Reilun kuukauden mittainen sairasteluputkikin alkaa olla toivottavasti pian selätetty. Sen jälkeen kun tyttö meni hoitoon on meidän kolmihenkisessä perheessä sairastettu urakalla! Yhteensä 7 kertaa syyskuun alun jälkeen... Nyt riittäisi jo, kiitos. Olen kyllä kuullut, että hoidon aloituksen myötä saattaa sairastelu lisääntyä, mutta en ajatellut, että ihan saman tien alkaisivat taudit jyllätä. Nyt siis kuitenkin toivottavasti jo voiton puolella!

Tänään pilkisteli aurinkokin pitkästä aikaa ja voi miten ihanalta se tuntuikaan! Syksy on ollut aina lempivuodenaikani, mutta täytyy myöntää, että tänä vuonna järkytin vähän itseänikin kun tajusin, että kaipaan jo kesää ja odotan vain, että tämä tylsä syksy olisi ohi. Onneksi on tulossa ihana joulu, jota odottaa! Uuteen kotiin muuttaminen on saanut aikaan sen, että ensimmäisen kerran mietin varmaan jo elokuussa millaisia jouluvaloja tai -koristeita voisi laittaa minnekin. Nyt olen alkanut jo ehdotella miehelle oikean joulukuusen hankkimista. Tähän asti meillä on ollut käytössä tylsä, mutta käytännöllinen tekokuusi, joka ensimmäisen varastossa vietetyn vuoden jälkeen tuoksahti mielestäni lievästi hiirenpissalta. Yök.Sitä meille ei enää kyllä sisälle raahata.

Kaiken auringonpaisteen ja joulufiilistelyn lisäksi sattui kyllä jotain kurjaakin. Illalla ennen nukkumaan menoa tuo meidän napero suoritti lähes jokailtaista nakujuoksuaan eteisessä. Kuinkas ollakaan, kaatui sitten typerän karhealle kivilattialle (jota inhoan) ja polvesta meni iho rikki. Siinä samalla sattui sitten tielle myös seinän kulma, johon kolautti päänsä. Päähän nousi inhottava patti ja kipuitku sekoittui väsymysitkuun, josta ei sitten meinannut tulla loppua. Muumikirjaa äitin sylissä lueskellessa kurjuus kuitenkin helpotti. Nyt pikkuinen nassukka nukkuu ja hysteerinen äiti käy jatkuvasti kurkkimassa sänkyyn. On tuo pieni murunen vaan niin jotain käsittämättömän rakasta.

Takkiostoksilla

Havahduin eilen siihen, että pukeudun nähtävästi kuin yläasteikäiset. Rakas, ihana nahkatakki ylläni tepastelin kaupungilla kun huomasin, että kutakuinkin joka toisella teinitytöllä on nykyään samankaltainen pusakka päällään. Tämä havainto sai minut päättämään, että tarvitsen tosiaan jonkun vähän siistimmän takin. Olen kyllä jo jonkin aikaa haaveillut vähän pidemmästä mustasta syystakista ja uusista kengistä, mutta en ole jaksanut lähteä kauppoihin katselemaan. Päätin, että nyt kyllä käyn töiden jälkeen pikaisesti katsastamassa tarjonnan muutamassa kaupassa.

Tällainen sitä sitten löytyi.

Ai että kun tuo lämmittääkin mukavasti syksyisessä viimassa! En vaan voinut vastustaa kiusausta. Sänky oli viimeinen kappale ja se myytiin puoleen hintaan, joten pakkohan se oli meidän vauva-nukelle ja muille hoivattaville oma sänky hankkia. Sellaisenkin ostamista tai tekemistä olin ihan oikeasti ehtinyt miettiä. Joten ihan perusteltu ostos siis. En tajua miten tässä käy melkein aina näin. Ihan sama mitä menen itselleni ostamaan, on aina paljon kivempi ostaa tytölle jotain. Jos joku nyt ihmettelee, että missä takkikaupoissa minä olen kulkenut kun siellä pikkuruisia sänkyjäkin myydään, niin tarkennettakoon, että hairahdin polulta. Tällä kertaa siis jäivät takit väliin.

Alku aina vaikeaa

Ensimmäinen työpäivä takana. Koko viikonlopun makasin kamalassa flunssassa, joten eipä ollut olo tänäänkään riemastuttavan pirteä. Niistämisen takia näytin jo heti aamupäivällä Petteri Punakuonolta nenäni kanssa. Tytön vieminen hoitoon tuntui pahalta ja kyyneleitäkin tuli vuodatettua. Punottavat silmät siis lisäsivät ammatillista uskottavuuttani. Moni asia oli töissä muuttunut ja paljon on uutta opittavaa, mutta työkaverit olivat onneksi edelleen maailman parhaimmat.

Tytöllä oli kai mennyt hoidossa ihan mukavasti, mutta ensimmäisen päivän saldona oli silti ruhje silmäkulmassa. Ymmärrän, ettei hoitajalla ole silmiä selässä, mutta ärsyttää silti, että hänellä ei ollut hajuakaan milloin ja mistä kolhu on tullut. Näytti kuitenkin sellaiselta kolhulta, että kyllä siinä on itku varmaan tullut. Voinhan kuitenkin olla väärässä eikä tyttö välttämättä ole leikin tohinassa huomannut, että jokin on silmäkulmaan osunut. Tähän mennessä (siis kotona ollessamme) olemme onnistuneet välttämään suurimmat kolhut eikä muutamaa mustelmaa kummempaa ole sattunut, oikeasti. Kop kop puuta.

Luulen, että tässä on nyt aika suuri sopeutumisen paikka sekä äidillä että tyttärellä. Minun on nyt hyväksyttävä se tosi asia, etteivät ohjat ole koko ajan käsissäni. Vaikeimmalta tuntuu se, etten voi varmasti tietää miten hoitaja lapsia kohtelee. Meillä ei hyväksytä minkäänlaista fyysistä kuritusta ja haluan uskoa, että myös hoitaja on samoilla linjoilla. Olemme olleet melko tarkkoja tytön syömisistä eikä hän ole vielä saanut mehuja, sokeroituja jugurtteja, jäätelöä tms. turhaa. Olemme ajatelleet, että niin kauan kuin hän on tyytyväinen terveellisiin vaihtoehtoihin, emme anna hänelle sellaisia herkkuja, joita hän ei osaa vielä kaivata. Mainitsin tästä hoitajalle, mutta pelkään, että hoitopaikassa tytölle kuitenkin tarjotaan enemmän sokeria ja suolaa kuin olisi hyväksi.

Ehkäpä tämä tässä ajan kanssa vielä helpommaksi muuttuu. Nyt keräämään voimia huomista varten teekupposen ääreen.

Kuva täältä

Nirsk narsk rouskis

Välillä voisi erehtyä luulemaan, että taaperon sijaan meillä asustaa termiittejä. Tyttö sai ensimmäisen hampaansa noin nelikuisena ja siitä alkaen ilmestyi suuhun näitä pieniä valkoisia naskaleita tasaiseen tahtiin. Nyt hampaat elävät jonkinlaista suvantokautta ja määrä on pysähtynyt kahdeksaan hampaaseen ja kahteen pikkuruiseen alkuun, jotka eivät millään malta puhjeta. Tätä purukalustoa harjoitetaan ahkerasti järsimällä kaikkea mahdollista. Kuten...

leluja

kirjoja

sängynpäätyä

Täytyy tunnustaa, että eniten turhauttaa kirjojen järsiminen. Edes perintösängyn nakertaminen ei harmita niin paljon. Sen kohdalla mietin lähinnä, että toivottavasti tyttö ei ole saanut mitään myrkyllisiä aineita sängyn reunaa nakertaessaan. Sängyn järsiminen on onneksi laantumaan päin ja kirjat säilytetään nykyään ovellisessa kirjahyllyssä, josta niitä otetaan muutamaa kerralla luettavaksi. Minuun on lapsena iskostettu, että kirjoihin ei piirrellä eikä sivuihin käännellä hiirenkorvia. Tätä olen noudattanut aina, joten näiden meidän kirjojen kohtalo vähän surettaa... Onneksi ne ovat kuitenkin vain kirjoja! Tarjoavat ainakin pienelle ihmiselle elämyksiä monella tavalla!

Paluu sorvin ääreen

Hoitovapaa vetelee viimeisiään ja töihin paluu on jo ihan nurkan takana. Ahdistaa. Enää parisen viikkoa kotona. Olen lykännyt ajatukset töihin paluusta mahdollisimman kauas mieleni perukoille, mutta nyt sitä on väistämättäkin ajateltava. Kun mietin tytön viemistä hoitoon ja palaamista työkuvioihin, tuntuu vatsassa ikävä muljahdus. Reilu vuosi kotona on saanut työelämän tuntumaan niin kovin kaukaiselta. Tytön syntymä mullisti elämäni täysin ja tuntuu, että työt kuuluivat siihen ”entiseen elämään”. Työn ja perheen yhteensovittaminen tulee olemaan haasteellista. En tiedä miten pystyn viemään tytön hoitoon vieraaseen paikkaan ja sitten keskittymään töihini. Mietin, että miten ylipäätään osaan enää tehdä töitäni.

Ennen äitiyslomalle jäämistä ajattelin, että minulla on maailman ihanimmat työkaverit ja mahtava työpaikka. Työkavereista olen edelleen samaa mieltä, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämä kotiäitinä olo on saanut minut miettimään työelämää ihan uudesta näkökulmasta. Tällä hetkellä olisin paljon mieluummin lapseni kanssa kotona kuin tuhlaisin kaksi tuntia päivästä työmatkoihin ja kahdeksan tuntia työntekoon. Ostimme keväällä omakotitalon, joten asuntolaina toimii kuitenkin melko hyvänä kannustimena eikä vaihtoehtoja oikeastaan ole. Töihin on palattava.

Aloitan työt olemalla osittaisella hoitovapaalla, jolloin teen vain neljän päivän työviikkoa. Mieheni työ on vuorotyötä, joten tytönkään hoitopäivistä ei tule älyttömän pitkiä. Monet sanovat, että alku on hankala, mutta kaikkeen tottuu. Toivon, että näin käy eikä minun tarvitse katua ratkaisuani. Lohdutan itseäni myös varovaisella ajatuksella, pienellä haaveella, josta olemme mieheni kanssa alustavasti puhuneet. Ehkä minun ei tarvitse olla kovin kauan töissä ennen kuin voin seuraavan kerran jäädä tällaiselle samankaltaiselle vapaalle…

Tervetuloa!

Ajatus omasta blogista on muhinut mielessä jo pitkään. Odotusaikanani koukutuin täysin muutamiin odotus-/vauva-aiheisiin blogeihin. Raskaana ollessa ja vauvavuotta eläessä tuli usein eteen asioita, joita olisi halunnut jakaa jonkun kanssa, muun kuin oman lähipiirin. Oma rohkeus ei kuitenkaan tällöin riittänyt blogin perustamiseen vaan se vaati tämän reilun vuoden verran ajatustyötä, että uskaltauduin vihdoinkin hypätä mukaan bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan.

Olen pohtinut paljon sitä minkä verran aion elämästämme paljastaa ja mitä kertoa. Elämämme ei ole täynnä draamaa tai uskomattoman mahtavia seikkailuja. Itseäni on kuitenkin muiden blogeissa kiinnostanut eniten juuri se tavallinen arki, erilaisten ihmisten elämänä. Blogin perimmäisenä tarkoituksena ei ole valtavan lukijakunnan haaliminen, mutta koen, että kommenttien ja erilaisten mielipiteiden kautta saan blogin pitämisestä enemmän irti kuin vaikkapa päiväkirjan kirjoittamisesta. Kaikki lukijat ovat siis lämpimästi tervetulleita ja kommentteja otan mielelläni vastaan!

P.S. Kirjoitan blogia (ainakin näin aluksi) anonyymina, joten jos tunnistat minut tai perheeni, toivoisin, että kunnioittaisit yksityisyyttämme etkä mainitsisi nimeämme julkisesti. Voit kuitenkin ilman muuta ottaa yhteyttä yksityisesti. Olisi ihan hauska tietää jos joku tuttukin on tänne tiensä löytänyt :)