Havahduin eilen siihen, että pukeudun nähtävästi kuin yläasteikäiset. Rakas, ihana nahkatakki ylläni tepastelin kaupungilla kun huomasin, että kutakuinkin joka toisella teinitytöllä on nykyään samankaltainen pusakka päällään. Tämä havainto sai minut päättämään, että tarvitsen tosiaan jonkun vähän siistimmän takin. Olen kyllä jo jonkin aikaa haaveillut vähän pidemmästä mustasta syystakista ja uusista kengistä, mutta en ole jaksanut lähteä kauppoihin katselemaan. Päätin, että nyt kyllä käyn töiden jälkeen pikaisesti katsastamassa tarjonnan muutamassa kaupassa.
Tällainen sitä sitten löytyi.
Ai että kun tuo lämmittääkin mukavasti syksyisessä viimassa! En vaan voinut vastustaa kiusausta. Sänky oli viimeinen kappale ja se myytiin puoleen hintaan, joten pakkohan se oli meidän vauva-nukelle ja muille hoivattaville oma sänky hankkia. Sellaisenkin ostamista tai tekemistä olin ihan oikeasti ehtinyt miettiä. Joten ihan perusteltu ostos siis. En tajua miten tässä käy melkein aina näin. Ihan sama mitä menen itselleni ostamaan, on aina paljon kivempi ostaa tytölle jotain. Jos joku nyt ihmettelee, että missä takkikaupoissa minä olen kulkenut kun siellä pikkuruisia sänkyjäkin myydään, niin tarkennettakoon, että hairahdin polulta. Tällä kertaa siis jäivät takit väliin.
Ensimmäinen työpäivä takana. Koko viikonlopun makasin kamalassa flunssassa, joten eipä ollut olo tänäänkään riemastuttavan pirteä. Niistämisen takia näytin jo heti aamupäivällä Petteri Punakuonolta nenäni kanssa. Tytön vieminen hoitoon tuntui pahalta ja kyyneleitäkin tuli vuodatettua. Punottavat silmät siis lisäsivät ammatillista uskottavuuttani. Moni asia oli töissä muuttunut ja paljon on uutta opittavaa, mutta työkaverit olivat onneksi edelleen maailman parhaimmat.
Tytöllä oli kai mennyt hoidossa ihan mukavasti, mutta ensimmäisen päivän saldona oli silti ruhje silmäkulmassa. Ymmärrän, ettei hoitajalla ole silmiä selässä, mutta ärsyttää silti, että hänellä ei ollut hajuakaan milloin ja mistä kolhu on tullut. Näytti kuitenkin sellaiselta kolhulta, että kyllä siinä on itku varmaan tullut. Voinhan kuitenkin olla väärässä eikä tyttö välttämättä ole leikin tohinassa huomannut, että jokin on silmäkulmaan osunut. Tähän mennessä (siis kotona ollessamme) olemme onnistuneet välttämään suurimmat kolhut eikä muutamaa mustelmaa kummempaa ole sattunut, oikeasti. Kop kop puuta.
Luulen, että tässä on nyt aika suuri sopeutumisen paikka sekä äidillä että tyttärellä. Minun on nyt hyväksyttävä se tosi asia, etteivät ohjat ole koko ajan käsissäni. Vaikeimmalta tuntuu se, etten voi varmasti tietää miten hoitaja lapsia kohtelee. Meillä ei hyväksytä minkäänlaista fyysistä kuritusta ja haluan uskoa, että myös hoitaja on samoilla linjoilla. Olemme olleet melko tarkkoja tytön syömisistä eikä hän ole vielä saanut mehuja, sokeroituja jugurtteja, jäätelöä tms. turhaa. Olemme ajatelleet, että niin kauan kuin hän on tyytyväinen terveellisiin vaihtoehtoihin, emme anna hänelle sellaisia herkkuja, joita hän ei osaa vielä kaivata. Mainitsin tästä hoitajalle, mutta pelkään, että hoitopaikassa tytölle kuitenkin tarjotaan enemmän sokeria ja suolaa kuin olisi hyväksi.
Ehkäpä tämä tässä ajan kanssa vielä helpommaksi muuttuu. Nyt keräämään voimia huomista varten teekupposen ääreen.
