Huom. Seuraava teksti ei käsittele suomalaista lastenvaatemerkkiä.
Nyt ottaa niin lujaa ohimolohkoon, että ihan pakko avautua! Erityisesti ärsyttää, että koko juttu on omaa huolimattomuuttani enkä voi syyttää tästä ketään muuta. Olen ollut syyskuun alusta lähtien osittaisella hoitovapaalla, mutta joulusiivoja tehdessäni havahduin siihen, että hakemuspaperit Kelalle nököttivät edelleen keittiön työpöydällä olevassa lehtikasassa. Muistini on kuin kanalla, joten sinänsä tämä ei ole mitään ihmeellistä. Hakemus ja liitteet olivat kyllä valmiina, mutta ne oli unohtunut lähettää. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tuenhan saa puolen vuoden ajalta takautuvasti. Pakkasin paperit kuoreen, nakkasin postiin ja jäin odottelemaan "muhevaa pottiani". Ajattelin, että oikeastaan ihan kiva kun saa rahat kerralla, niin tuntuukin jossain.
Tänään sitten kun tulin töistä kotiin odotti pöydällä terveiset Kelalta. Anomukseni on hylätty, sillä työaikani ylittää 30 tuntia viikossa. Näinhän se on, kymmenen ylimääräistä minuuttia päivässä tekee 40 minuuttia viikossa. Olisinpa lukenut vaatimukset tarkemmin ja sisäistänyt ne kunnolla. Näinhän se Kela-Kerttu rupattelee, että
"Osittaisen hoitorahan edellytyksenä on, että lyhennät työaikaasi lapsen hoidon vuoksi niin, että työskentelet keskimäärin enintään 30 tuntia viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi 6-tuntista työpäivää tai 4-päiväistä työviikkoa. Työtunnit voivat vaihdella viikoittain, kunhan ne kalenterikuukauden ajalta ovat noin 30 tuntia viikossa. Esimerkiksi tasan 4 viikkoa sisältävässä kuukaudessa työtunteja voi olla enintään 120."
Täytyy siis tarkasti huomioida, että viimeisessä lauseessapa ei olekaan mitään näitä "keskimäärin enintään" ja "noin" asiaa pehmentäviä sanoja. Tämän opin kantapään kautta. Täytyy olla nyt vaan tyytyväinen, että meidän rahatilanne on kuitenkin sellainen, että ei tämä nyt maata kaada. Oikeastaan tässä ärsyttää vain oma typeryys. Ei muuta kuin esimiehen pakeille huomenna ja lyhentämään työaikaa vielä lisää!
Tirpunen osaa vaikka mitä! Tai ainakin haluaa osata. Erityisesti silloin kun on kyse pukemisesta ja erityisesti silloin kun on kiire. Hän haluaa laittaa sukat itse, lapaset itse, pipon itse, avata oven itse, mennä portaat itse, kiivetä autoon itse (lue: juosta pakoon) ja niin edelleen. Ihanaahan se on, että toinen kasvaa ja oppii uusia asioita. Välillä sitä vaan on niin helisemässä kun on jo kiire ja tyttö raivoaa lapasen kanssa, joka ei suostu menemään käteen. Äiti ei tietenkään saa silti auttaa vaan siitä vasta riemu repeääkin jos äiti erehtyy tarjoamaan apuaan liian innokkaasti.
Jokaiseen uloslähtöön ja pukemiseen saa varata nykyään suunnilleen triplasti sen verran aikaa kuin mitä siihen aikaisemmin kului. Entisestä poiketen kaikki tehdään myös itkun ja raivoamisen kanssa. En ollut osannut varautua, että se paljon puhuttu uhmaikä alkaisi jo nyt. Luin jostain, että yleensä se loppuu siinä 4-5 vuoden kieppeillä. Great, enää muutama vuosi jäljellä!
Tyttö on ollut melko temperamenttinen ja voimakastahtoinen heti pienestä pitäen ja jännityksellä odotan millaiseksi tämä vielä muuttuu. Enpä ole ennen äidiksi tuloa tiennyt sitäkään, että noin pieni ihminen voi jännittää itsensä niin suoraksi tikuksi, että on mahdotonta saada tenavaa turvaistuimeen. Nyt jos koskaan täällä kaivataan pitkää pinnaa. Luulen, että "Tirpunen osaa!" lausahdukset kaikuvat meillä vielä pitkään eikä raivareilta tulla välttymään. Tämän äidin on siis aika googletella lisää uhmaikää ja tahtoikää. Saattaa olla terapian meditoinnin aloituskin kohta paikallaan.
Tirpunen lausui ensimmäiset sanansa kymmenen kuukauden ikäisenä ja siitä lähtien on uusia sanoja tullut tasaisena virtana. Muutama kuukausi sitten tahti kiihtyi ja nyt juttua riittää! Tokikaan ihan kaikesta ei aina saa heti selvää ja lauseet ovat vasta muutaman sanan mittaisia. En silti väsy hämmästelemään miten paljon pieni ihminen ymmärtääkään ja osaa itsekin kertoa! Arkea helpottaa kun toinen pystyy kertomaan mitä haluaa tai mikä harmittaa (tästä seurauksena toki myös se, että omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa). Tytön jutut ovat kutakuinkin hauskinta arjessa enkä kyllästy kuuntelemaan jatkuvaa papatusta, mikä kuuluu leikin lomasta tai syödessä.
Hauskoja totuuksiakin Tirpunen laukoo. Äitinsä on aikamoinen herkuttelija ja on nähtävästi jäänyt kiinni itse teossa. Joulun jälkeen oli tyttö mennyt isänsä luo tyhjän suklaarasian kanssa (jonka oli bongannut eteisen nurkassa olevasta pahvinkeräyslaatikostamme) ja osoitellut sitä kiihkeästä "tätä, tätä haluaa". Mies oli kertonut, että suklaarasia on tyhjä, mutta tämä selitys ei suoriltaan uponnut vaan tyttö jatkoi vaatimista. Mies oli havainnollistanut, että rasia tosiaan on tyhjä, jolloin Tirpunen oli kaihoisasti katsonut rasiaa ja todennut, että "äiti söi". No, niinhän se taisi mennä.
Vaikka on toisaalta hauskaa, että tyttö imee itseensä lähes jokaisen kuulemansa sanan, on siinä haittapuolensa. Omia sanoja pitäisi pystyä varomaan, mutta väkisinkin on jossain tilanteessa lipsahtanut voimasanoja, joita tytön ei olisi tarvinnut kuulla. Tässä eräänä päivänä taistelin turvaistuimen kanssa ja yritin saada turvavöitä kiinni kun Tirpunen istui paksuun toppahaalariin puettuna istuimessa. Hiki karpaloi otsalla kun yritin saada kierossa olevat vyöt järjestykseen eikä hirvästi naurattanut kun taisi olla kiirekin jonnekin. Hillitsin kuitenkin itseni eikä pientä ähinää ja puhinaa kummempaa kuulunut suustani. Tyttö taisi kuitenkin aistia ahdinkoni, sillä kohta kuului vierestä viaton, hiljaa lausuttu "perhana".
...uudet kujeet! Niin tavattoman kliseinen kuin tuo lausahdus onkaan, on tämä blogihiljaisuus nyt vihdoin rikottava ja edessä häämöttävä uusi, lähes kokonainen vuosi, tuntuu hyvältä saumalta siihen. Edellisestä kirjoituksesta kului koko ajan vain enemmän ja enemmän aikaa ja kynnys uuden aloittamiseen kasvoi kasvamistaan. Luen aktiivisesti monia blogeja ja niitä lukiessa ihailen aina kirjoittajien taitoa pukea ajatuksensa sanoiksi. Taitavan kirjoittajan tekstiä lukiessa pääsee ikään kuin mukaan tapahtumiin ja sitä kautta eläytymään toisten iloihin ja suruihin. Itsestäni tuntui, että en koskaan saanut kirjoitetuksi sitä mitä ajattelin tai sitten kirjoitettuna se näyttikin ihan typerältä.
Päätin, että nyt loppuu turha jahkailu! Yritän olla miettimättä liiaksi millaisen vaikutelman blogistani saa ja olla ihan rohkeasti "tavis" bloggaaja ilman sen kummempaa tyyliä. Eiköhän se oma tyyli joskus löydy jos tästä kirjoittelusta tuleekin aktiivinen tapa. Olkoon siis toistaiseksi tämä blogi iloisesti sekametelisoppaa! Tai tuosta iloisesta en oikeastaan voi mennä takuuseen. Olen melko kova valittamaan. Ehkä siis valitusaiheista postauksia tulossa? Olen myös melkoinen pilkunviilaaja ja kieliasun tarkistelu ja korjailu tuntui vievän kirjoituksista pois sen jonkin, eikä kirjoitus tuntunut enää omalta. Höllätään siis senkin suhteen. Luvassa siis valitusta ja kirjoitusvirheitä! Kuulostaa varmasti mahtalta! Stay tuned!
