Hoitovapaa
vetelee viimeisiään ja töihin paluu on jo ihan nurkan takana. Ahdistaa. Enää
parisen viikkoa kotona. Olen lykännyt ajatukset töihin paluusta mahdollisimman
kauas mieleni perukoille, mutta nyt sitä on väistämättäkin ajateltava. Kun
mietin tytön viemistä hoitoon ja palaamista työkuvioihin, tuntuu vatsassa ikävä
muljahdus. Reilu vuosi kotona on saanut työelämän tuntumaan niin kovin kaukaiselta.
Tytön syntymä mullisti elämäni täysin ja tuntuu, että työt kuuluivat siihen ”entiseen
elämään”. Työn ja perheen yhteensovittaminen tulee olemaan haasteellista. En
tiedä miten pystyn viemään tytön hoitoon vieraaseen paikkaan ja sitten
keskittymään töihini. Mietin, että miten ylipäätään osaan enää tehdä töitäni.
Ennen
äitiyslomalle jäämistä ajattelin, että minulla on maailman ihanimmat työkaverit
ja mahtava työpaikka. Työkavereista olen edelleen samaa mieltä, mutta täytyy
myöntää, että kyllä tämä kotiäitinä olo on saanut minut miettimään työelämää
ihan uudesta näkökulmasta. Tällä hetkellä olisin paljon mieluummin lapseni
kanssa kotona kuin tuhlaisin kaksi tuntia päivästä työmatkoihin ja kahdeksan
tuntia työntekoon. Ostimme keväällä omakotitalon, joten asuntolaina toimii
kuitenkin melko hyvänä kannustimena eikä vaihtoehtoja oikeastaan ole. Töihin on
palattava.
Aloitan
työt olemalla osittaisella hoitovapaalla, jolloin teen vain neljän päivän
työviikkoa. Mieheni työ on vuorotyötä, joten tytönkään hoitopäivistä ei tule
älyttömän pitkiä. Monet sanovat, että alku on hankala, mutta kaikkeen tottuu.
Toivon, että näin käy eikä minun tarvitse katua ratkaisuani. Lohdutan itseäni
myös varovaisella ajatuksella, pienellä haaveella, josta olemme mieheni kanssa alustavasti
puhuneet. Ehkä minun ei tarvitse olla kovin kauan töissä ennen kuin voin
seuraavan kerran jäädä tällaiselle samankaltaiselle vapaalle…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti