Alku aina vaikeaa

Ensimmäinen työpäivä takana. Koko viikonlopun makasin kamalassa flunssassa, joten eipä ollut olo tänäänkään riemastuttavan pirteä. Niistämisen takia näytin jo heti aamupäivällä Petteri Punakuonolta nenäni kanssa. Tytön vieminen hoitoon tuntui pahalta ja kyyneleitäkin tuli vuodatettua. Punottavat silmät siis lisäsivät ammatillista uskottavuuttani. Moni asia oli töissä muuttunut ja paljon on uutta opittavaa, mutta työkaverit olivat onneksi edelleen maailman parhaimmat.

Tytöllä oli kai mennyt hoidossa ihan mukavasti, mutta ensimmäisen päivän saldona oli silti ruhje silmäkulmassa. Ymmärrän, ettei hoitajalla ole silmiä selässä, mutta ärsyttää silti, että hänellä ei ollut hajuakaan milloin ja mistä kolhu on tullut. Näytti kuitenkin sellaiselta kolhulta, että kyllä siinä on itku varmaan tullut. Voinhan kuitenkin olla väärässä eikä tyttö välttämättä ole leikin tohinassa huomannut, että jokin on silmäkulmaan osunut. Tähän mennessä (siis kotona ollessamme) olemme onnistuneet välttämään suurimmat kolhut eikä muutamaa mustelmaa kummempaa ole sattunut, oikeasti. Kop kop puuta.

Luulen, että tässä on nyt aika suuri sopeutumisen paikka sekä äidillä että tyttärellä. Minun on nyt hyväksyttävä se tosi asia, etteivät ohjat ole koko ajan käsissäni. Vaikeimmalta tuntuu se, etten voi varmasti tietää miten hoitaja lapsia kohtelee. Meillä ei hyväksytä minkäänlaista fyysistä kuritusta ja haluan uskoa, että myös hoitaja on samoilla linjoilla. Olemme olleet melko tarkkoja tytön syömisistä eikä hän ole vielä saanut mehuja, sokeroituja jugurtteja, jäätelöä tms. turhaa. Olemme ajatelleet, että niin kauan kuin hän on tyytyväinen terveellisiin vaihtoehtoihin, emme anna hänelle sellaisia herkkuja, joita hän ei osaa vielä kaivata. Mainitsin tästä hoitajalle, mutta pelkään, että hoitopaikassa tytölle kuitenkin tarjotaan enemmän sokeria ja suolaa kuin olisi hyväksi.

Ehkäpä tämä tässä ajan kanssa vielä helpommaksi muuttuu. Nyt keräämään voimia huomista varten teekupposen ääreen.

Kuva täältä