Yöraivareita

Huh, tähän en ollut osannut varautua. Googlettelemalla kuitenkin selvisi, että taitaa olla melko yleistä. Meillä on alkanut melkoiset hulabaloot yöaikaan. Jätettiin tutit tosiaan pois ja sen jälkeenpä eivät olekaan yöt olleet ennallaan. Olin kyllä varautunut siihen, että tuttien perään saatetaan itkeä ja kiukuta ja yölläkin joudutaan lohduttelemaan useampaan otteeseen. Kunpa olisikin ollut tällaista.

Tuntuu, että yöaikaan muksusta kuoriutuu jokin raivoava olento, jonka toiminnasta on pieninkin järjenhiven kadonnut. Illalla tyttö saattaa muistella, että tutit on annettu linnuille ja oraville eikä piittaa siitä sen enempää. Ei kysele tutin perään tai vuodata kyyneleitä. Yöllä kuitenkin herää ja alkaa raivota mitä ihmeellisimmistä asioista. Kaikki alkaa yleensä unisena mutinana "Äiti, avaa kansi" tai muuta vastaavaa missä ei ole varsinaisesti mitään järkeä. Tämän jälkeen alkaa hokea "Äiti laittaa peiton päälle" ja vaikka kuinka laittaisi peittoa päälle tai mitä tahansa yrittäisi, itku ja raivoaminen vain yltyvät. Välillä hokemaksi vaihdetaan "Äitin syykkyyn" ja sitäkin jatketaan lähes hysteerisenä oltiin sitten sylissä tai ei. Raivoaminen saattaa kestää tunninkin verran eikä siihen tunnu auttavan mikään. Tuttia ei edes pyydä.

Väkisinkin mietin, että onko tämä tosiaan tuteista luopumisen tuskaa vai kehitysvaihe, joka olisi joka tapauksessa tullut eteen jossain vaiheessa. Oli kuinka oli, raastavaa se joka tapauksessa on. Violetit rinkulat silmien ympärillä vain tummenevat ja kun herätyskello aamulla toivottaa uuden päivän tervetulleeksi tekisi mieli vääntää sen kuvitellut niskat nurin. Flunssainen ja tukkoinen olo ei varsinaisesti tilannetta piristä.

Hyvästit tuteille

Ennen Tirpusen syntymää mietin muutaman ajatuksen verran, että ottaisimmeko tutin käyttöön vai emme. En kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia mihinkään varsinaiseen päätökseen asti vaan ajattelin, että katsotaan tilanteen mukaan. Vajaan päivän ikäisenä tyttö joutui vastasyntyneiden teholle ja siellä hänet oli saatu rauhoittumaan vain sylillä ja tutilla. Muistan, että tunsin silloin ihan pikkiriikkistä harmitusta siitä, että en itse saanut päättää ottaakko tutti käyttöön vai ei. Sillä hetkellä se oli kuitenkin todella mitätön asia ja olin onnellinen siitä, että oli löytynyt jokin keino saada tyttö rauhoittumaan kun ei voinut olla minun vieressäni.

Eipä tuttiasiaa paljon sen koomin mietittykään ja se on luontevasti ollut osa arkea. Mitenkään älyttömästi ei meillä ole koskaan tuttia mussutettu. Aina oikeastaan vain nukahdettaessa. Reilun vuoden ikäisenä lopetettiin yösyötöt (ja imetys kokonaan) jolloin tutti auttoi yöheräämisiin. Nykyään Tirpunen on yöllä herätessään napannut tutin suuhunsa ja kääntänyt kylkeä. Usein puhutaan, että tutin käyttäminen pitäisi lopettaa kahteen ikävuoteen mennessä hampaiden takia ja jestas sentään, sekin ikä on melkein nurkan takana. Useampaan kertaan on meinattu, että vieroitetaan tyttö tutista, mutta oman laiskuuden takia on sitä aina siirretty. Eilen päätettiin, että nyt on aika!

Tutit vietiin ulos tätä juhlallista seremoniaa varten hankitussa astiassa (vanha naarmuuntunut kakkuvuoka). Tämän jälkeen mentiin läheiselle kävelytielle huutelemaan linnuille ja oraville, että Tirpunen on jo niin iso tyttö ettei tarvitse enää tutteja. Linnut ja kurret voisivat siis tulla noutamaan ne omille vauvoilleen. Hetken siinä katseltiin ja ihmeteltiin ohi lentäviä lintuja ja mietittiin, että kuulivatkohan ne ja ovatkohan menossa hakemaan omaa tuttiansa. Linnut ja oravat olivat olleet ilmeisen nopeita, sillä kotipihaan palattuamme olivat kaikki tutit hävinneet!

Sen verran näppäriäkin ovat lähitienoolla asuvat luontokappaleet, että olivat tuoneet jopa pienen kiitoksen tuteista! Ensimmäinen ilta sujui suhteellisen kivuttomasti vaikka tyttö tuttia kyselikin ja itku tuli kun muistutin niiden kohtalosta. Näytti vähän siltä, että tyttö järkyttyi kun tajusi mihin kavala äiti olikaan saanut hänet suostuteltua. Tämän jälkeen nukahti helposti, mutta heräsi aamuviideltä kyselemään tuttia. Tuttia ei ollut, minkä tajuttuaan alkoi itkeä ja siitä alkoikin tunnin kestävä raivoaminen, jonka alkuperäistä syytä tuskin itsekään muisti. Raivoaminen kesti tunnin verran ja siinä kiristyi yhden jos toisenkin pinna. Lopulta otettiin kuitenkin vielä parin tunnin unet. Päiväunet jäivät tänään väliin kokonaan ja iltanukahtaminenkin sujui vähän nihkeästi. Katsotaan miten alkaa sujua...

No onkos tullut kesä...

En ole koskaan ollut erityisemmin mikään kesäihminen, mutta nyt täytyy myöntää, että ikävöin kesää jo täydestä sydämestäni. Tottahan kesä on aina ollut omalla tavallaan ihanaa aikaa kun on saanut pitää lomaa koulusta, kulkea kevyissä vaatteissa ja tuntea olonsa vapaaksi. Inhoan kuitenkin tukahduttavan kuuma säätä ja hikoilua (joista nyt ei kyllä täällä Suomessa pääse liiaksi kärsimään) sekä hyttysiä ja muita ötököitä. Lempivuodenaikani on ollut aina syksy. Pimenevissä illoissa ja märkien lehtien tuoksussa on vain jotain vetoavaa. Syksyyn liittyy kaihoisa tunnelma, joka ilmeisesti sopii aavistuksen melankoliseen luonteeseeni kuin herne nenään. 

Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin alkanut nauttia kesästä ihan uudella tavalla. Etenkin tytön syntymän jälkeen on kesä tuntunut ihan erilaiselta. Tirpunen syntyi kesäkuun alussa keskelle valtavaa helleaaltoa ja muistikuvat ensimmäisestä kesästä ovatkin hyvin lämpimät (kaikin puolin). Muistan kuinka makoilin sängyllä eräänkin imetysmaratoonin aikana ja katselin makuuhuoneen ikkunasta huojuvia puiden latvoja. Oli lämmin, aurinko paistoi, vieressä tuhisi maailman ihanin nyytti ja olo oli niin onnellinen. Päätin, että painan tuon hetken mieleeni enkä unohda sitä koskaan.

Viime kesä oli hauskaa aikaa kun sai seurata pienen ihmisen riemua uusista taidoista ja jännittävästä maailmasta. Toki uusia taitoja opitaan edelleen koko ajan, mutta kävelemään oppiminen ja ensimmäiset sanat ajoittuivat viime keväälle ja kesälle. Neljä vuodenaikaa on suuri rikkaus, mutta tällä hetkellä olen niin kyllästynyt kylmään, pimeään, huonoihin ajokeleihin ja ankeuteen, että ajatukset käyvät vähän väliä jo keväässä ja kesässä. Päätin, että yritän kuitenkin ottaa ilon irti vielä tästä lopputalvesta ja nauttia kirpsakasta säästä! Kyllä se kevät jo kohta kolkuttelee.



Päivän mahtavin löytö, KEPPI!





..tuttaa!

Huom. Seuraava teksti ei käsittele suomalaista lastenvaatemerkkiä.

Nyt ottaa niin lujaa ohimolohkoon, että ihan pakko avautua! Erityisesti ärsyttää, että koko juttu on omaa huolimattomuuttani enkä voi syyttää tästä ketään muuta. Olen ollut syyskuun alusta lähtien osittaisella hoitovapaalla, mutta joulusiivoja tehdessäni havahduin siihen, että hakemuspaperit Kelalle nököttivät edelleen keittiön työpöydällä olevassa lehtikasassa. Muistini on kuin kanalla, joten sinänsä tämä ei ole mitään ihmeellistä. Hakemus ja liitteet olivat kyllä valmiina, mutta ne oli unohtunut lähettää. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tuenhan saa puolen vuoden ajalta takautuvasti. Pakkasin paperit kuoreen, nakkasin postiin ja jäin odottelemaan "muhevaa pottiani". Ajattelin, että oikeastaan ihan kiva kun saa rahat kerralla, niin tuntuukin jossain.

Tänään sitten kun tulin töistä kotiin odotti pöydällä terveiset Kelalta. Anomukseni on hylätty, sillä työaikani ylittää 30 tuntia viikossa. Näinhän se on, kymmenen ylimääräistä minuuttia päivässä tekee 40 minuuttia viikossa. Olisinpa lukenut vaatimukset tarkemmin ja sisäistänyt ne kunnolla. Näinhän se Kela-Kerttu rupattelee, että

"Osittaisen hoitorahan edellytyksenä on, että lyhennät työaikaasi lapsen hoidon vuoksi niin, että työskentelet keskimäärin enintään 30 tuntia viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi 6-tuntista työpäivää tai 4-päiväistä työviikkoa. Työtunnit voivat vaihdella viikoittain, kunhan ne kalenterikuukauden ajalta ovat noin 30 tuntia viikossa. Esimerkiksi tasan 4 viikkoa sisältävässä kuukaudessa työtunteja voi olla enintään 120."

Täytyy siis tarkasti huomioida, että viimeisessä lauseessapa ei olekaan mitään näitä "keskimäärin enintään" ja "noin" asiaa pehmentäviä sanoja. Tämän opin kantapään kautta. Täytyy olla nyt vaan tyytyväinen, että meidän rahatilanne on kuitenkin sellainen, että ei tämä nyt maata kaada. Oikeastaan tässä ärsyttää vain oma typeryys. Ei muuta kuin esimiehen pakeille huomenna ja lyhentämään työaikaa vielä lisää!

Tirpunen osaa!

Tirpunen osaa vaikka mitä! Tai ainakin haluaa osata. Erityisesti silloin kun on kyse pukemisesta ja erityisesti silloin kun on kiire. Hän haluaa laittaa sukat itse, lapaset itse, pipon itse, avata oven itse, mennä portaat itse, kiivetä autoon itse (lue: juosta pakoon) ja niin edelleen. Ihanaahan se on, että toinen kasvaa ja oppii uusia asioita. Välillä sitä vaan on niin helisemässä kun on jo kiire ja tyttö raivoaa lapasen kanssa, joka ei suostu menemään käteen. Äiti ei tietenkään saa silti auttaa vaan siitä vasta riemu repeääkin jos äiti erehtyy tarjoamaan apuaan liian innokkaasti.

Jokaiseen uloslähtöön ja pukemiseen saa varata nykyään suunnilleen triplasti sen verran aikaa kuin mitä siihen aikaisemmin kului. Entisestä poiketen kaikki tehdään myös itkun ja raivoamisen kanssa. En ollut osannut varautua, että se paljon puhuttu uhmaikä alkaisi jo nyt. Luin jostain, että yleensä se loppuu siinä 4-5 vuoden kieppeillä. Great, enää muutama vuosi jäljellä!

Tyttö on ollut melko temperamenttinen ja voimakastahtoinen heti pienestä pitäen ja jännityksellä odotan millaiseksi tämä vielä muuttuu. Enpä ole ennen äidiksi tuloa tiennyt sitäkään, että noin pieni ihminen voi jännittää itsensä niin suoraksi tikuksi, että on mahdotonta saada tenavaa turvaistuimeen. Nyt jos koskaan täällä kaivataan pitkää pinnaa. Luulen, että "Tirpunen osaa!" lausahdukset kaikuvat meillä vielä pitkään eikä raivareilta tulla välttymään. Tämän äidin on siis aika googletella lisää uhmaikää ja tahtoikää. Saattaa olla terapian meditoinnin aloituskin kohta paikallaan.

Papupata

Tirpunen lausui ensimmäiset sanansa kymmenen kuukauden ikäisenä ja siitä lähtien on uusia sanoja tullut tasaisena virtana. Muutama kuukausi sitten tahti kiihtyi ja nyt juttua riittää! Tokikaan ihan kaikesta ei aina saa heti selvää ja lauseet ovat vasta muutaman sanan mittaisia. En silti väsy hämmästelemään miten paljon pieni ihminen ymmärtääkään ja osaa itsekin kertoa! Arkea helpottaa kun toinen pystyy kertomaan mitä haluaa tai mikä harmittaa (tästä seurauksena toki myös se, että omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa). Tytön jutut ovat kutakuinkin hauskinta arjessa enkä kyllästy kuuntelemaan jatkuvaa papatusta, mikä kuuluu leikin lomasta tai syödessä.

Hauskoja totuuksiakin Tirpunen laukoo. Äitinsä on aikamoinen herkuttelija ja on nähtävästi jäänyt kiinni itse teossa. Joulun jälkeen oli tyttö mennyt isänsä luo tyhjän suklaarasian kanssa (jonka oli bongannut eteisen nurkassa olevasta pahvinkeräyslaatikostamme) ja osoitellut sitä kiihkeästä "tätä, tätä haluaa". Mies oli kertonut, että suklaarasia on tyhjä, mutta tämä selitys ei suoriltaan uponnut vaan tyttö jatkoi vaatimista. Mies oli havainnollistanut, että rasia tosiaan on tyhjä, jolloin Tirpunen oli kaihoisasti katsonut rasiaa ja todennut, että "äiti söi". No, niinhän se taisi mennä.

Vaikka on toisaalta hauskaa, että tyttö imee itseensä lähes jokaisen kuulemansa sanan, on siinä haittapuolensa. Omia sanoja pitäisi pystyä varomaan, mutta väkisinkin on jossain tilanteessa lipsahtanut voimasanoja, joita tytön ei olisi tarvinnut kuulla. Tässä eräänä päivänä taistelin turvaistuimen kanssa ja yritin saada turvavöitä kiinni kun Tirpunen istui paksuun toppahaalariin puettuna istuimessa. Hiki karpaloi otsalla kun yritin saada kierossa olevat vyöt järjestykseen eikä hirvästi naurattanut kun taisi olla kiirekin jonnekin. Hillitsin kuitenkin itseni eikä pientä ähinää ja puhinaa kummempaa kuulunut suustani. Tyttö taisi kuitenkin aistia ahdinkoni, sillä kohta kuului vierestä viaton, hiljaa lausuttu "perhana".

Uusi vuosi...

...uudet kujeet! Niin tavattoman kliseinen kuin tuo lausahdus onkaan, on tämä blogihiljaisuus nyt vihdoin rikottava ja edessä häämöttävä uusi, lähes kokonainen vuosi, tuntuu hyvältä saumalta siihen. Edellisestä kirjoituksesta kului koko ajan vain enemmän ja enemmän aikaa ja kynnys uuden aloittamiseen kasvoi kasvamistaan. Luen aktiivisesti monia blogeja ja niitä lukiessa ihailen aina kirjoittajien taitoa pukea ajatuksensa sanoiksi. Taitavan kirjoittajan tekstiä lukiessa pääsee ikään kuin mukaan tapahtumiin ja sitä kautta eläytymään toisten iloihin ja suruihin. Itsestäni tuntui, että en koskaan saanut kirjoitetuksi sitä mitä ajattelin tai sitten kirjoitettuna se näyttikin ihan typerältä.

Päätin, että nyt loppuu turha jahkailu! Yritän olla miettimättä liiaksi millaisen vaikutelman blogistani saa ja olla ihan rohkeasti "tavis" bloggaaja ilman sen kummempaa tyyliä. Eiköhän se oma tyyli joskus löydy jos tästä kirjoittelusta tuleekin aktiivinen tapa. Olkoon siis toistaiseksi tämä blogi iloisesti sekametelisoppaa! Tai tuosta iloisesta en oikeastaan voi mennä takuuseen. Olen melko kova valittamaan. Ehkä siis valitusaiheista postauksia tulossa? Olen myös melkoinen pilkunviilaaja ja kieliasun tarkistelu ja korjailu tuntui vievän kirjoituksista pois sen jonkin, eikä kirjoitus tuntunut enää omalta. Höllätään siis senkin suhteen. Luvassa siis valitusta ja kirjoitusvirheitä! Kuulostaa varmasti mahtalta! Stay tuned!