maanantai 11. helmikuuta 2013

No onkos tullut kesä...

En ole koskaan ollut erityisemmin mikään kesäihminen, mutta nyt täytyy myöntää, että ikävöin kesää jo täydestä sydämestäni. Tottahan kesä on aina ollut omalla tavallaan ihanaa aikaa kun on saanut pitää lomaa koulusta, kulkea kevyissä vaatteissa ja tuntea olonsa vapaaksi. Inhoan kuitenkin tukahduttavan kuuma säätä ja hikoilua (joista nyt ei kyllä täällä Suomessa pääse liiaksi kärsimään) sekä hyttysiä ja muita ötököitä. Lempivuodenaikani on ollut aina syksy. Pimenevissä illoissa ja märkien lehtien tuoksussa on vain jotain vetoavaa. Syksyyn liittyy kaihoisa tunnelma, joka ilmeisesti sopii aavistuksen melankoliseen luonteeseeni kuin herne nenään. 

Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin alkanut nauttia kesästä ihan uudella tavalla. Etenkin tytön syntymän jälkeen on kesä tuntunut ihan erilaiselta. Tirpunen syntyi kesäkuun alussa keskelle valtavaa helleaaltoa ja muistikuvat ensimmäisestä kesästä ovatkin hyvin lämpimät (kaikin puolin). Muistan kuinka makoilin sängyllä eräänkin imetysmaratoonin aikana ja katselin makuuhuoneen ikkunasta huojuvia puiden latvoja. Oli lämmin, aurinko paistoi, vieressä tuhisi maailman ihanin nyytti ja olo oli niin onnellinen. Päätin, että painan tuon hetken mieleeni enkä unohda sitä koskaan.

Viime kesä oli hauskaa aikaa kun sai seurata pienen ihmisen riemua uusista taidoista ja jännittävästä maailmasta. Toki uusia taitoja opitaan edelleen koko ajan, mutta kävelemään oppiminen ja ensimmäiset sanat ajoittuivat viime keväälle ja kesälle. Neljä vuodenaikaa on suuri rikkaus, mutta tällä hetkellä olen niin kyllästynyt kylmään, pimeään, huonoihin ajokeleihin ja ankeuteen, että ajatukset käyvät vähän väliä jo keväässä ja kesässä. Päätin, että yritän kuitenkin ottaa ilon irti vielä tästä lopputalvesta ja nauttia kirpsakasta säästä! Kyllä se kevät jo kohta kolkuttelee.



Päivän mahtavin löytö, KEPPI!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti