Paluu sorvin ääreen

Hoitovapaa vetelee viimeisiään ja töihin paluu on jo ihan nurkan takana. Ahdistaa. Enää parisen viikkoa kotona. Olen lykännyt ajatukset töihin paluusta mahdollisimman kauas mieleni perukoille, mutta nyt sitä on väistämättäkin ajateltava. Kun mietin tytön viemistä hoitoon ja palaamista työkuvioihin, tuntuu vatsassa ikävä muljahdus. Reilu vuosi kotona on saanut työelämän tuntumaan niin kovin kaukaiselta. Tytön syntymä mullisti elämäni täysin ja tuntuu, että työt kuuluivat siihen ”entiseen elämään”. Työn ja perheen yhteensovittaminen tulee olemaan haasteellista. En tiedä miten pystyn viemään tytön hoitoon vieraaseen paikkaan ja sitten keskittymään töihini. Mietin, että miten ylipäätään osaan enää tehdä töitäni.

Ennen äitiyslomalle jäämistä ajattelin, että minulla on maailman ihanimmat työkaverit ja mahtava työpaikka. Työkavereista olen edelleen samaa mieltä, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämä kotiäitinä olo on saanut minut miettimään työelämää ihan uudesta näkökulmasta. Tällä hetkellä olisin paljon mieluummin lapseni kanssa kotona kuin tuhlaisin kaksi tuntia päivästä työmatkoihin ja kahdeksan tuntia työntekoon. Ostimme keväällä omakotitalon, joten asuntolaina toimii kuitenkin melko hyvänä kannustimena eikä vaihtoehtoja oikeastaan ole. Töihin on palattava.

Aloitan työt olemalla osittaisella hoitovapaalla, jolloin teen vain neljän päivän työviikkoa. Mieheni työ on vuorotyötä, joten tytönkään hoitopäivistä ei tule älyttömän pitkiä. Monet sanovat, että alku on hankala, mutta kaikkeen tottuu. Toivon, että näin käy eikä minun tarvitse katua ratkaisuani. Lohdutan itseäni myös varovaisella ajatuksella, pienellä haaveella, josta olemme mieheni kanssa alustavasti puhuneet. Ehkä minun ei tarvitse olla kovin kauan töissä ennen kuin voin seuraavan kerran jäädä tällaiselle samankaltaiselle vapaalle…