Yöraivareita

Huh, tähän en ollut osannut varautua. Googlettelemalla kuitenkin selvisi, että taitaa olla melko yleistä. Meillä on alkanut melkoiset hulabaloot yöaikaan. Jätettiin tutit tosiaan pois ja sen jälkeenpä eivät olekaan yöt olleet ennallaan. Olin kyllä varautunut siihen, että tuttien perään saatetaan itkeä ja kiukuta ja yölläkin joudutaan lohduttelemaan useampaan otteeseen. Kunpa olisikin ollut tällaista.

Tuntuu, että yöaikaan muksusta kuoriutuu jokin raivoava olento, jonka toiminnasta on pieninkin järjenhiven kadonnut. Illalla tyttö saattaa muistella, että tutit on annettu linnuille ja oraville eikä piittaa siitä sen enempää. Ei kysele tutin perään tai vuodata kyyneleitä. Yöllä kuitenkin herää ja alkaa raivota mitä ihmeellisimmistä asioista. Kaikki alkaa yleensä unisena mutinana "Äiti, avaa kansi" tai muuta vastaavaa missä ei ole varsinaisesti mitään järkeä. Tämän jälkeen alkaa hokea "Äiti laittaa peiton päälle" ja vaikka kuinka laittaisi peittoa päälle tai mitä tahansa yrittäisi, itku ja raivoaminen vain yltyvät. Välillä hokemaksi vaihdetaan "Äitin syykkyyn" ja sitäkin jatketaan lähes hysteerisenä oltiin sitten sylissä tai ei. Raivoaminen saattaa kestää tunninkin verran eikä siihen tunnu auttavan mikään. Tuttia ei edes pyydä.

Väkisinkin mietin, että onko tämä tosiaan tuteista luopumisen tuskaa vai kehitysvaihe, joka olisi joka tapauksessa tullut eteen jossain vaiheessa. Oli kuinka oli, raastavaa se joka tapauksessa on. Violetit rinkulat silmien ympärillä vain tummenevat ja kun herätyskello aamulla toivottaa uuden päivän tervetulleeksi tekisi mieli vääntää sen kuvitellut niskat nurin. Flunssainen ja tukkoinen olo ei varsinaisesti tilannetta piristä.

Hyvästit tuteille

Ennen Tirpusen syntymää mietin muutaman ajatuksen verran, että ottaisimmeko tutin käyttöön vai emme. En kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia mihinkään varsinaiseen päätökseen asti vaan ajattelin, että katsotaan tilanteen mukaan. Vajaan päivän ikäisenä tyttö joutui vastasyntyneiden teholle ja siellä hänet oli saatu rauhoittumaan vain sylillä ja tutilla. Muistan, että tunsin silloin ihan pikkiriikkistä harmitusta siitä, että en itse saanut päättää ottaakko tutti käyttöön vai ei. Sillä hetkellä se oli kuitenkin todella mitätön asia ja olin onnellinen siitä, että oli löytynyt jokin keino saada tyttö rauhoittumaan kun ei voinut olla minun vieressäni.

Eipä tuttiasiaa paljon sen koomin mietittykään ja se on luontevasti ollut osa arkea. Mitenkään älyttömästi ei meillä ole koskaan tuttia mussutettu. Aina oikeastaan vain nukahdettaessa. Reilun vuoden ikäisenä lopetettiin yösyötöt (ja imetys kokonaan) jolloin tutti auttoi yöheräämisiin. Nykyään Tirpunen on yöllä herätessään napannut tutin suuhunsa ja kääntänyt kylkeä. Usein puhutaan, että tutin käyttäminen pitäisi lopettaa kahteen ikävuoteen mennessä hampaiden takia ja jestas sentään, sekin ikä on melkein nurkan takana. Useampaan kertaan on meinattu, että vieroitetaan tyttö tutista, mutta oman laiskuuden takia on sitä aina siirretty. Eilen päätettiin, että nyt on aika!

Tutit vietiin ulos tätä juhlallista seremoniaa varten hankitussa astiassa (vanha naarmuuntunut kakkuvuoka). Tämän jälkeen mentiin läheiselle kävelytielle huutelemaan linnuille ja oraville, että Tirpunen on jo niin iso tyttö ettei tarvitse enää tutteja. Linnut ja kurret voisivat siis tulla noutamaan ne omille vauvoilleen. Hetken siinä katseltiin ja ihmeteltiin ohi lentäviä lintuja ja mietittiin, että kuulivatkohan ne ja ovatkohan menossa hakemaan omaa tuttiansa. Linnut ja oravat olivat olleet ilmeisen nopeita, sillä kotipihaan palattuamme olivat kaikki tutit hävinneet!

Sen verran näppäriäkin ovat lähitienoolla asuvat luontokappaleet, että olivat tuoneet jopa pienen kiitoksen tuteista! Ensimmäinen ilta sujui suhteellisen kivuttomasti vaikka tyttö tuttia kyselikin ja itku tuli kun muistutin niiden kohtalosta. Näytti vähän siltä, että tyttö järkyttyi kun tajusi mihin kavala äiti olikaan saanut hänet suostuteltua. Tämän jälkeen nukahti helposti, mutta heräsi aamuviideltä kyselemään tuttia. Tuttia ei ollut, minkä tajuttuaan alkoi itkeä ja siitä alkoikin tunnin kestävä raivoaminen, jonka alkuperäistä syytä tuskin itsekään muisti. Raivoaminen kesti tunnin verran ja siinä kiristyi yhden jos toisenkin pinna. Lopulta otettiin kuitenkin vielä parin tunnin unet. Päiväunet jäivät tänään väliin kokonaan ja iltanukahtaminenkin sujui vähän nihkeästi. Katsotaan miten alkaa sujua...

No onkos tullut kesä...

En ole koskaan ollut erityisemmin mikään kesäihminen, mutta nyt täytyy myöntää, että ikävöin kesää jo täydestä sydämestäni. Tottahan kesä on aina ollut omalla tavallaan ihanaa aikaa kun on saanut pitää lomaa koulusta, kulkea kevyissä vaatteissa ja tuntea olonsa vapaaksi. Inhoan kuitenkin tukahduttavan kuuma säätä ja hikoilua (joista nyt ei kyllä täällä Suomessa pääse liiaksi kärsimään) sekä hyttysiä ja muita ötököitä. Lempivuodenaikani on ollut aina syksy. Pimenevissä illoissa ja märkien lehtien tuoksussa on vain jotain vetoavaa. Syksyyn liittyy kaihoisa tunnelma, joka ilmeisesti sopii aavistuksen melankoliseen luonteeseeni kuin herne nenään. 

Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin alkanut nauttia kesästä ihan uudella tavalla. Etenkin tytön syntymän jälkeen on kesä tuntunut ihan erilaiselta. Tirpunen syntyi kesäkuun alussa keskelle valtavaa helleaaltoa ja muistikuvat ensimmäisestä kesästä ovatkin hyvin lämpimät (kaikin puolin). Muistan kuinka makoilin sängyllä eräänkin imetysmaratoonin aikana ja katselin makuuhuoneen ikkunasta huojuvia puiden latvoja. Oli lämmin, aurinko paistoi, vieressä tuhisi maailman ihanin nyytti ja olo oli niin onnellinen. Päätin, että painan tuon hetken mieleeni enkä unohda sitä koskaan.

Viime kesä oli hauskaa aikaa kun sai seurata pienen ihmisen riemua uusista taidoista ja jännittävästä maailmasta. Toki uusia taitoja opitaan edelleen koko ajan, mutta kävelemään oppiminen ja ensimmäiset sanat ajoittuivat viime keväälle ja kesälle. Neljä vuodenaikaa on suuri rikkaus, mutta tällä hetkellä olen niin kyllästynyt kylmään, pimeään, huonoihin ajokeleihin ja ankeuteen, että ajatukset käyvät vähän väliä jo keväässä ja kesässä. Päätin, että yritän kuitenkin ottaa ilon irti vielä tästä lopputalvesta ja nauttia kirpsakasta säästä! Kyllä se kevät jo kohta kolkuttelee.



Päivän mahtavin löytö, KEPPI!