Hyvästit tuteille

Ennen Tirpusen syntymää mietin muutaman ajatuksen verran, että ottaisimmeko tutin käyttöön vai emme. En kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia mihinkään varsinaiseen päätökseen asti vaan ajattelin, että katsotaan tilanteen mukaan. Vajaan päivän ikäisenä tyttö joutui vastasyntyneiden teholle ja siellä hänet oli saatu rauhoittumaan vain sylillä ja tutilla. Muistan, että tunsin silloin ihan pikkiriikkistä harmitusta siitä, että en itse saanut päättää ottaakko tutti käyttöön vai ei. Sillä hetkellä se oli kuitenkin todella mitätön asia ja olin onnellinen siitä, että oli löytynyt jokin keino saada tyttö rauhoittumaan kun ei voinut olla minun vieressäni.

Eipä tuttiasiaa paljon sen koomin mietittykään ja se on luontevasti ollut osa arkea. Mitenkään älyttömästi ei meillä ole koskaan tuttia mussutettu. Aina oikeastaan vain nukahdettaessa. Reilun vuoden ikäisenä lopetettiin yösyötöt (ja imetys kokonaan) jolloin tutti auttoi yöheräämisiin. Nykyään Tirpunen on yöllä herätessään napannut tutin suuhunsa ja kääntänyt kylkeä. Usein puhutaan, että tutin käyttäminen pitäisi lopettaa kahteen ikävuoteen mennessä hampaiden takia ja jestas sentään, sekin ikä on melkein nurkan takana. Useampaan kertaan on meinattu, että vieroitetaan tyttö tutista, mutta oman laiskuuden takia on sitä aina siirretty. Eilen päätettiin, että nyt on aika!

Tutit vietiin ulos tätä juhlallista seremoniaa varten hankitussa astiassa (vanha naarmuuntunut kakkuvuoka). Tämän jälkeen mentiin läheiselle kävelytielle huutelemaan linnuille ja oraville, että Tirpunen on jo niin iso tyttö ettei tarvitse enää tutteja. Linnut ja kurret voisivat siis tulla noutamaan ne omille vauvoilleen. Hetken siinä katseltiin ja ihmeteltiin ohi lentäviä lintuja ja mietittiin, että kuulivatkohan ne ja ovatkohan menossa hakemaan omaa tuttiansa. Linnut ja oravat olivat olleet ilmeisen nopeita, sillä kotipihaan palattuamme olivat kaikki tutit hävinneet!

Sen verran näppäriäkin ovat lähitienoolla asuvat luontokappaleet, että olivat tuoneet jopa pienen kiitoksen tuteista! Ensimmäinen ilta sujui suhteellisen kivuttomasti vaikka tyttö tuttia kyselikin ja itku tuli kun muistutin niiden kohtalosta. Näytti vähän siltä, että tyttö järkyttyi kun tajusi mihin kavala äiti olikaan saanut hänet suostuteltua. Tämän jälkeen nukahti helposti, mutta heräsi aamuviideltä kyselemään tuttia. Tuttia ei ollut, minkä tajuttuaan alkoi itkeä ja siitä alkoikin tunnin kestävä raivoaminen, jonka alkuperäistä syytä tuskin itsekään muisti. Raivoaminen kesti tunnin verran ja siinä kiristyi yhden jos toisenkin pinna. Lopulta otettiin kuitenkin vielä parin tunnin unet. Päiväunet jäivät tänään väliin kokonaan ja iltanukahtaminenkin sujui vähän nihkeästi. Katsotaan miten alkaa sujua...

No onkos tullut kesä...

En ole koskaan ollut erityisemmin mikään kesäihminen, mutta nyt täytyy myöntää, että ikävöin kesää jo täydestä sydämestäni. Tottahan kesä on aina ollut omalla tavallaan ihanaa aikaa kun on saanut pitää lomaa koulusta, kulkea kevyissä vaatteissa ja tuntea olonsa vapaaksi. Inhoan kuitenkin tukahduttavan kuuma säätä ja hikoilua (joista nyt ei kyllä täällä Suomessa pääse liiaksi kärsimään) sekä hyttysiä ja muita ötököitä. Lempivuodenaikani on ollut aina syksy. Pimenevissä illoissa ja märkien lehtien tuoksussa on vain jotain vetoavaa. Syksyyn liittyy kaihoisa tunnelma, joka ilmeisesti sopii aavistuksen melankoliseen luonteeseeni kuin herne nenään. 

Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin alkanut nauttia kesästä ihan uudella tavalla. Etenkin tytön syntymän jälkeen on kesä tuntunut ihan erilaiselta. Tirpunen syntyi kesäkuun alussa keskelle valtavaa helleaaltoa ja muistikuvat ensimmäisestä kesästä ovatkin hyvin lämpimät (kaikin puolin). Muistan kuinka makoilin sängyllä eräänkin imetysmaratoonin aikana ja katselin makuuhuoneen ikkunasta huojuvia puiden latvoja. Oli lämmin, aurinko paistoi, vieressä tuhisi maailman ihanin nyytti ja olo oli niin onnellinen. Päätin, että painan tuon hetken mieleeni enkä unohda sitä koskaan.

Viime kesä oli hauskaa aikaa kun sai seurata pienen ihmisen riemua uusista taidoista ja jännittävästä maailmasta. Toki uusia taitoja opitaan edelleen koko ajan, mutta kävelemään oppiminen ja ensimmäiset sanat ajoittuivat viime keväälle ja kesälle. Neljä vuodenaikaa on suuri rikkaus, mutta tällä hetkellä olen niin kyllästynyt kylmään, pimeään, huonoihin ajokeleihin ja ankeuteen, että ajatukset käyvät vähän väliä jo keväässä ja kesässä. Päätin, että yritän kuitenkin ottaa ilon irti vielä tästä lopputalvesta ja nauttia kirpsakasta säästä! Kyllä se kevät jo kohta kolkuttelee.



Päivän mahtavin löytö, KEPPI!





..tuttaa!

Huom. Seuraava teksti ei käsittele suomalaista lastenvaatemerkkiä.

Nyt ottaa niin lujaa ohimolohkoon, että ihan pakko avautua! Erityisesti ärsyttää, että koko juttu on omaa huolimattomuuttani enkä voi syyttää tästä ketään muuta. Olen ollut syyskuun alusta lähtien osittaisella hoitovapaalla, mutta joulusiivoja tehdessäni havahduin siihen, että hakemuspaperit Kelalle nököttivät edelleen keittiön työpöydällä olevassa lehtikasassa. Muistini on kuin kanalla, joten sinänsä tämä ei ole mitään ihmeellistä. Hakemus ja liitteet olivat kyllä valmiina, mutta ne oli unohtunut lähettää. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tuenhan saa puolen vuoden ajalta takautuvasti. Pakkasin paperit kuoreen, nakkasin postiin ja jäin odottelemaan "muhevaa pottiani". Ajattelin, että oikeastaan ihan kiva kun saa rahat kerralla, niin tuntuukin jossain.

Tänään sitten kun tulin töistä kotiin odotti pöydällä terveiset Kelalta. Anomukseni on hylätty, sillä työaikani ylittää 30 tuntia viikossa. Näinhän se on, kymmenen ylimääräistä minuuttia päivässä tekee 40 minuuttia viikossa. Olisinpa lukenut vaatimukset tarkemmin ja sisäistänyt ne kunnolla. Näinhän se Kela-Kerttu rupattelee, että

"Osittaisen hoitorahan edellytyksenä on, että lyhennät työaikaasi lapsen hoidon vuoksi niin, että työskentelet keskimäärin enintään 30 tuntia viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi 6-tuntista työpäivää tai 4-päiväistä työviikkoa. Työtunnit voivat vaihdella viikoittain, kunhan ne kalenterikuukauden ajalta ovat noin 30 tuntia viikossa. Esimerkiksi tasan 4 viikkoa sisältävässä kuukaudessa työtunteja voi olla enintään 120."

Täytyy siis tarkasti huomioida, että viimeisessä lauseessapa ei olekaan mitään näitä "keskimäärin enintään" ja "noin" asiaa pehmentäviä sanoja. Tämän opin kantapään kautta. Täytyy olla nyt vaan tyytyväinen, että meidän rahatilanne on kuitenkin sellainen, että ei tämä nyt maata kaada. Oikeastaan tässä ärsyttää vain oma typeryys. Ei muuta kuin esimiehen pakeille huomenna ja lyhentämään työaikaa vielä lisää!

Papupata

Tirpunen lausui ensimmäiset sanansa kymmenen kuukauden ikäisenä ja siitä lähtien on uusia sanoja tullut tasaisena virtana. Muutama kuukausi sitten tahti kiihtyi ja nyt juttua riittää! Tokikaan ihan kaikesta ei aina saa heti selvää ja lauseet ovat vasta muutaman sanan mittaisia. En silti väsy hämmästelemään miten paljon pieni ihminen ymmärtääkään ja osaa itsekin kertoa! Arkea helpottaa kun toinen pystyy kertomaan mitä haluaa tai mikä harmittaa (tästä seurauksena toki myös se, että omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa). Tytön jutut ovat kutakuinkin hauskinta arjessa enkä kyllästy kuuntelemaan jatkuvaa papatusta, mikä kuuluu leikin lomasta tai syödessä.

Hauskoja totuuksiakin Tirpunen laukoo. Äitinsä on aikamoinen herkuttelija ja on nähtävästi jäänyt kiinni itse teossa. Joulun jälkeen oli tyttö mennyt isänsä luo tyhjän suklaarasian kanssa (jonka oli bongannut eteisen nurkassa olevasta pahvinkeräyslaatikostamme) ja osoitellut sitä kiihkeästä "tätä, tätä haluaa". Mies oli kertonut, että suklaarasia on tyhjä, mutta tämä selitys ei suoriltaan uponnut vaan tyttö jatkoi vaatimista. Mies oli havainnollistanut, että rasia tosiaan on tyhjä, jolloin Tirpunen oli kaihoisasti katsonut rasiaa ja todennut, että "äiti söi". No, niinhän se taisi mennä.

Vaikka on toisaalta hauskaa, että tyttö imee itseensä lähes jokaisen kuulemansa sanan, on siinä haittapuolensa. Omia sanoja pitäisi pystyä varomaan, mutta väkisinkin on jossain tilanteessa lipsahtanut voimasanoja, joita tytön ei olisi tarvinnut kuulla. Tässä eräänä päivänä taistelin turvaistuimen kanssa ja yritin saada turvavöitä kiinni kun Tirpunen istui paksuun toppahaalariin puettuna istuimessa. Hiki karpaloi otsalla kun yritin saada kierossa olevat vyöt järjestykseen eikä hirvästi naurattanut kun taisi olla kiirekin jonnekin. Hillitsin kuitenkin itseni eikä pientä ähinää ja puhinaa kummempaa kuulunut suustani. Tyttö taisi kuitenkin aistia ahdinkoni, sillä kohta kuului vierestä viaton, hiljaa lausuttu "perhana".

Hapanta leipää

Jos aamupalaksi syöty leipäkin näyttää tältä, voiko päivästä tulla hyvä?

Kyllä voi! Itseasissa leivän (tai juuston) hapan ilme vain nauratti kun aamuhämärässä yritin selviytyä joka-aamuisesta kiireestä. Mikähän siinäkin on kun ei koskaan voi nousta ajoissa ylös? Mies viettää lomaviikkoa tytön kanssa kotosalla, joten näinä aamuina riittää onneksi, että saa itsensä liikkeelle.

Reilun kuukauden mittainen sairasteluputkikin alkaa olla toivottavasti pian selätetty. Sen jälkeen kun tyttö meni hoitoon on meidän kolmihenkisessä perheessä sairastettu urakalla! Yhteensä 7 kertaa syyskuun alun jälkeen... Nyt riittäisi jo, kiitos. Olen kyllä kuullut, että hoidon aloituksen myötä saattaa sairastelu lisääntyä, mutta en ajatellut, että ihan saman tien alkaisivat taudit jyllätä. Nyt siis kuitenkin toivottavasti jo voiton puolella!

Tänään pilkisteli aurinkokin pitkästä aikaa ja voi miten ihanalta se tuntuikaan! Syksy on ollut aina lempivuodenaikani, mutta täytyy myöntää, että tänä vuonna järkytin vähän itseänikin kun tajusin, että kaipaan jo kesää ja odotan vain, että tämä tylsä syksy olisi ohi. Onneksi on tulossa ihana joulu, jota odottaa! Uuteen kotiin muuttaminen on saanut aikaan sen, että ensimmäisen kerran mietin varmaan jo elokuussa millaisia jouluvaloja tai -koristeita voisi laittaa minnekin. Nyt olen alkanut jo ehdotella miehelle oikean joulukuusen hankkimista. Tähän asti meillä on ollut käytössä tylsä, mutta käytännöllinen tekokuusi, joka ensimmäisen varastossa vietetyn vuoden jälkeen tuoksahti mielestäni lievästi hiirenpissalta. Yök.Sitä meille ei enää kyllä sisälle raahata.

Kaiken auringonpaisteen ja joulufiilistelyn lisäksi sattui kyllä jotain kurjaakin. Illalla ennen nukkumaan menoa tuo meidän napero suoritti lähes jokailtaista nakujuoksuaan eteisessä. Kuinkas ollakaan, kaatui sitten typerän karhealle kivilattialle (jota inhoan) ja polvesta meni iho rikki. Siinä samalla sattui sitten tielle myös seinän kulma, johon kolautti päänsä. Päähän nousi inhottava patti ja kipuitku sekoittui väsymysitkuun, josta ei sitten meinannut tulla loppua. Muumikirjaa äitin sylissä lueskellessa kurjuus kuitenkin helpotti. Nyt pikkuinen nassukka nukkuu ja hysteerinen äiti käy jatkuvasti kurkkimassa sänkyyn. On tuo pieni murunen vaan niin jotain käsittämättömän rakasta.

Takkiostoksilla

Havahduin eilen siihen, että pukeudun nähtävästi kuin yläasteikäiset. Rakas, ihana nahkatakki ylläni tepastelin kaupungilla kun huomasin, että kutakuinkin joka toisella teinitytöllä on nykyään samankaltainen pusakka päällään. Tämä havainto sai minut päättämään, että tarvitsen tosiaan jonkun vähän siistimmän takin. Olen kyllä jo jonkin aikaa haaveillut vähän pidemmästä mustasta syystakista ja uusista kengistä, mutta en ole jaksanut lähteä kauppoihin katselemaan. Päätin, että nyt kyllä käyn töiden jälkeen pikaisesti katsastamassa tarjonnan muutamassa kaupassa.

Tällainen sitä sitten löytyi.

Ai että kun tuo lämmittääkin mukavasti syksyisessä viimassa! En vaan voinut vastustaa kiusausta. Sänky oli viimeinen kappale ja se myytiin puoleen hintaan, joten pakkohan se oli meidän vauva-nukelle ja muille hoivattaville oma sänky hankkia. Sellaisenkin ostamista tai tekemistä olin ihan oikeasti ehtinyt miettiä. Joten ihan perusteltu ostos siis. En tajua miten tässä käy melkein aina näin. Ihan sama mitä menen itselleni ostamaan, on aina paljon kivempi ostaa tytölle jotain. Jos joku nyt ihmettelee, että missä takkikaupoissa minä olen kulkenut kun siellä pikkuruisia sänkyjäkin myydään, niin tarkennettakoon, että hairahdin polulta. Tällä kertaa siis jäivät takit väliin.

Nirsk narsk rouskis

Välillä voisi erehtyä luulemaan, että taaperon sijaan meillä asustaa termiittejä. Tyttö sai ensimmäisen hampaansa noin nelikuisena ja siitä alkaen ilmestyi suuhun näitä pieniä valkoisia naskaleita tasaiseen tahtiin. Nyt hampaat elävät jonkinlaista suvantokautta ja määrä on pysähtynyt kahdeksaan hampaaseen ja kahteen pikkuruiseen alkuun, jotka eivät millään malta puhjeta. Tätä purukalustoa harjoitetaan ahkerasti järsimällä kaikkea mahdollista. Kuten...

leluja

kirjoja

sängynpäätyä

Täytyy tunnustaa, että eniten turhauttaa kirjojen järsiminen. Edes perintösängyn nakertaminen ei harmita niin paljon. Sen kohdalla mietin lähinnä, että toivottavasti tyttö ei ole saanut mitään myrkyllisiä aineita sängyn reunaa nakertaessaan. Sängyn järsiminen on onneksi laantumaan päin ja kirjat säilytetään nykyään ovellisessa kirjahyllyssä, josta niitä otetaan muutamaa kerralla luettavaksi. Minuun on lapsena iskostettu, että kirjoihin ei piirrellä eikä sivuihin käännellä hiirenkorvia. Tätä olen noudattanut aina, joten näiden meidän kirjojen kohtalo vähän surettaa... Onneksi ne ovat kuitenkin vain kirjoja! Tarjoavat ainakin pienelle ihmiselle elämyksiä monella tavalla!