Yöraivareita

Huh, tähän en ollut osannut varautua. Googlettelemalla kuitenkin selvisi, että taitaa olla melko yleistä. Meillä on alkanut melkoiset hulabaloot yöaikaan. Jätettiin tutit tosiaan pois ja sen jälkeenpä eivät olekaan yöt olleet ennallaan. Olin kyllä varautunut siihen, että tuttien perään saatetaan itkeä ja kiukuta ja yölläkin joudutaan lohduttelemaan useampaan otteeseen. Kunpa olisikin ollut tällaista.

Tuntuu, että yöaikaan muksusta kuoriutuu jokin raivoava olento, jonka toiminnasta on pieninkin järjenhiven kadonnut. Illalla tyttö saattaa muistella, että tutit on annettu linnuille ja oraville eikä piittaa siitä sen enempää. Ei kysele tutin perään tai vuodata kyyneleitä. Yöllä kuitenkin herää ja alkaa raivota mitä ihmeellisimmistä asioista. Kaikki alkaa yleensä unisena mutinana "Äiti, avaa kansi" tai muuta vastaavaa missä ei ole varsinaisesti mitään järkeä. Tämän jälkeen alkaa hokea "Äiti laittaa peiton päälle" ja vaikka kuinka laittaisi peittoa päälle tai mitä tahansa yrittäisi, itku ja raivoaminen vain yltyvät. Välillä hokemaksi vaihdetaan "Äitin syykkyyn" ja sitäkin jatketaan lähes hysteerisenä oltiin sitten sylissä tai ei. Raivoaminen saattaa kestää tunninkin verran eikä siihen tunnu auttavan mikään. Tuttia ei edes pyydä.

Väkisinkin mietin, että onko tämä tosiaan tuteista luopumisen tuskaa vai kehitysvaihe, joka olisi joka tapauksessa tullut eteen jossain vaiheessa. Oli kuinka oli, raastavaa se joka tapauksessa on. Violetit rinkulat silmien ympärillä vain tummenevat ja kun herätyskello aamulla toivottaa uuden päivän tervetulleeksi tekisi mieli vääntää sen kuvitellut niskat nurin. Flunssainen ja tukkoinen olo ei varsinaisesti tilannetta piristä.

Hyvästit tuteille

Ennen Tirpusen syntymää mietin muutaman ajatuksen verran, että ottaisimmeko tutin käyttöön vai emme. En kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia mihinkään varsinaiseen päätökseen asti vaan ajattelin, että katsotaan tilanteen mukaan. Vajaan päivän ikäisenä tyttö joutui vastasyntyneiden teholle ja siellä hänet oli saatu rauhoittumaan vain sylillä ja tutilla. Muistan, että tunsin silloin ihan pikkiriikkistä harmitusta siitä, että en itse saanut päättää ottaakko tutti käyttöön vai ei. Sillä hetkellä se oli kuitenkin todella mitätön asia ja olin onnellinen siitä, että oli löytynyt jokin keino saada tyttö rauhoittumaan kun ei voinut olla minun vieressäni.

Eipä tuttiasiaa paljon sen koomin mietittykään ja se on luontevasti ollut osa arkea. Mitenkään älyttömästi ei meillä ole koskaan tuttia mussutettu. Aina oikeastaan vain nukahdettaessa. Reilun vuoden ikäisenä lopetettiin yösyötöt (ja imetys kokonaan) jolloin tutti auttoi yöheräämisiin. Nykyään Tirpunen on yöllä herätessään napannut tutin suuhunsa ja kääntänyt kylkeä. Usein puhutaan, että tutin käyttäminen pitäisi lopettaa kahteen ikävuoteen mennessä hampaiden takia ja jestas sentään, sekin ikä on melkein nurkan takana. Useampaan kertaan on meinattu, että vieroitetaan tyttö tutista, mutta oman laiskuuden takia on sitä aina siirretty. Eilen päätettiin, että nyt on aika!

Tutit vietiin ulos tätä juhlallista seremoniaa varten hankitussa astiassa (vanha naarmuuntunut kakkuvuoka). Tämän jälkeen mentiin läheiselle kävelytielle huutelemaan linnuille ja oraville, että Tirpunen on jo niin iso tyttö ettei tarvitse enää tutteja. Linnut ja kurret voisivat siis tulla noutamaan ne omille vauvoilleen. Hetken siinä katseltiin ja ihmeteltiin ohi lentäviä lintuja ja mietittiin, että kuulivatkohan ne ja ovatkohan menossa hakemaan omaa tuttiansa. Linnut ja oravat olivat olleet ilmeisen nopeita, sillä kotipihaan palattuamme olivat kaikki tutit hävinneet!

Sen verran näppäriäkin ovat lähitienoolla asuvat luontokappaleet, että olivat tuoneet jopa pienen kiitoksen tuteista! Ensimmäinen ilta sujui suhteellisen kivuttomasti vaikka tyttö tuttia kyselikin ja itku tuli kun muistutin niiden kohtalosta. Näytti vähän siltä, että tyttö järkyttyi kun tajusi mihin kavala äiti olikaan saanut hänet suostuteltua. Tämän jälkeen nukahti helposti, mutta heräsi aamuviideltä kyselemään tuttia. Tuttia ei ollut, minkä tajuttuaan alkoi itkeä ja siitä alkoikin tunnin kestävä raivoaminen, jonka alkuperäistä syytä tuskin itsekään muisti. Raivoaminen kesti tunnin verran ja siinä kiristyi yhden jos toisenkin pinna. Lopulta otettiin kuitenkin vielä parin tunnin unet. Päiväunet jäivät tänään väliin kokonaan ja iltanukahtaminenkin sujui vähän nihkeästi. Katsotaan miten alkaa sujua...

Tirpunen osaa!

Tirpunen osaa vaikka mitä! Tai ainakin haluaa osata. Erityisesti silloin kun on kyse pukemisesta ja erityisesti silloin kun on kiire. Hän haluaa laittaa sukat itse, lapaset itse, pipon itse, avata oven itse, mennä portaat itse, kiivetä autoon itse (lue: juosta pakoon) ja niin edelleen. Ihanaahan se on, että toinen kasvaa ja oppii uusia asioita. Välillä sitä vaan on niin helisemässä kun on jo kiire ja tyttö raivoaa lapasen kanssa, joka ei suostu menemään käteen. Äiti ei tietenkään saa silti auttaa vaan siitä vasta riemu repeääkin jos äiti erehtyy tarjoamaan apuaan liian innokkaasti.

Jokaiseen uloslähtöön ja pukemiseen saa varata nykyään suunnilleen triplasti sen verran aikaa kuin mitä siihen aikaisemmin kului. Entisestä poiketen kaikki tehdään myös itkun ja raivoamisen kanssa. En ollut osannut varautua, että se paljon puhuttu uhmaikä alkaisi jo nyt. Luin jostain, että yleensä se loppuu siinä 4-5 vuoden kieppeillä. Great, enää muutama vuosi jäljellä!

Tyttö on ollut melko temperamenttinen ja voimakastahtoinen heti pienestä pitäen ja jännityksellä odotan millaiseksi tämä vielä muuttuu. Enpä ole ennen äidiksi tuloa tiennyt sitäkään, että noin pieni ihminen voi jännittää itsensä niin suoraksi tikuksi, että on mahdotonta saada tenavaa turvaistuimeen. Nyt jos koskaan täällä kaivataan pitkää pinnaa. Luulen, että "Tirpunen osaa!" lausahdukset kaikuvat meillä vielä pitkään eikä raivareilta tulla välttymään. Tämän äidin on siis aika googletella lisää uhmaikää ja tahtoikää. Saattaa olla terapian meditoinnin aloituskin kohta paikallaan.

Papupata

Tirpunen lausui ensimmäiset sanansa kymmenen kuukauden ikäisenä ja siitä lähtien on uusia sanoja tullut tasaisena virtana. Muutama kuukausi sitten tahti kiihtyi ja nyt juttua riittää! Tokikaan ihan kaikesta ei aina saa heti selvää ja lauseet ovat vasta muutaman sanan mittaisia. En silti väsy hämmästelemään miten paljon pieni ihminen ymmärtääkään ja osaa itsekin kertoa! Arkea helpottaa kun toinen pystyy kertomaan mitä haluaa tai mikä harmittaa (tästä seurauksena toki myös se, että omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa). Tytön jutut ovat kutakuinkin hauskinta arjessa enkä kyllästy kuuntelemaan jatkuvaa papatusta, mikä kuuluu leikin lomasta tai syödessä.

Hauskoja totuuksiakin Tirpunen laukoo. Äitinsä on aikamoinen herkuttelija ja on nähtävästi jäänyt kiinni itse teossa. Joulun jälkeen oli tyttö mennyt isänsä luo tyhjän suklaarasian kanssa (jonka oli bongannut eteisen nurkassa olevasta pahvinkeräyslaatikostamme) ja osoitellut sitä kiihkeästä "tätä, tätä haluaa". Mies oli kertonut, että suklaarasia on tyhjä, mutta tämä selitys ei suoriltaan uponnut vaan tyttö jatkoi vaatimista. Mies oli havainnollistanut, että rasia tosiaan on tyhjä, jolloin Tirpunen oli kaihoisasti katsonut rasiaa ja todennut, että "äiti söi". No, niinhän se taisi mennä.

Vaikka on toisaalta hauskaa, että tyttö imee itseensä lähes jokaisen kuulemansa sanan, on siinä haittapuolensa. Omia sanoja pitäisi pystyä varomaan, mutta väkisinkin on jossain tilanteessa lipsahtanut voimasanoja, joita tytön ei olisi tarvinnut kuulla. Tässä eräänä päivänä taistelin turvaistuimen kanssa ja yritin saada turvavöitä kiinni kun Tirpunen istui paksuun toppahaalariin puettuna istuimessa. Hiki karpaloi otsalla kun yritin saada kierossa olevat vyöt järjestykseen eikä hirvästi naurattanut kun taisi olla kiirekin jonnekin. Hillitsin kuitenkin itseni eikä pientä ähinää ja puhinaa kummempaa kuulunut suustani. Tyttö taisi kuitenkin aistia ahdinkoni, sillä kohta kuului vierestä viaton, hiljaa lausuttu "perhana".

Nirsk narsk rouskis

Välillä voisi erehtyä luulemaan, että taaperon sijaan meillä asustaa termiittejä. Tyttö sai ensimmäisen hampaansa noin nelikuisena ja siitä alkaen ilmestyi suuhun näitä pieniä valkoisia naskaleita tasaiseen tahtiin. Nyt hampaat elävät jonkinlaista suvantokautta ja määrä on pysähtynyt kahdeksaan hampaaseen ja kahteen pikkuruiseen alkuun, jotka eivät millään malta puhjeta. Tätä purukalustoa harjoitetaan ahkerasti järsimällä kaikkea mahdollista. Kuten...

leluja

kirjoja

sängynpäätyä

Täytyy tunnustaa, että eniten turhauttaa kirjojen järsiminen. Edes perintösängyn nakertaminen ei harmita niin paljon. Sen kohdalla mietin lähinnä, että toivottavasti tyttö ei ole saanut mitään myrkyllisiä aineita sängyn reunaa nakertaessaan. Sängyn järsiminen on onneksi laantumaan päin ja kirjat säilytetään nykyään ovellisessa kirjahyllyssä, josta niitä otetaan muutamaa kerralla luettavaksi. Minuun on lapsena iskostettu, että kirjoihin ei piirrellä eikä sivuihin käännellä hiirenkorvia. Tätä olen noudattanut aina, joten näiden meidän kirjojen kohtalo vähän surettaa... Onneksi ne ovat kuitenkin vain kirjoja! Tarjoavat ainakin pienelle ihmiselle elämyksiä monella tavalla!