Nirsk narsk rouskis

Välillä voisi erehtyä luulemaan, että taaperon sijaan meillä asustaa termiittejä. Tyttö sai ensimmäisen hampaansa noin nelikuisena ja siitä alkaen ilmestyi suuhun näitä pieniä valkoisia naskaleita tasaiseen tahtiin. Nyt hampaat elävät jonkinlaista suvantokautta ja määrä on pysähtynyt kahdeksaan hampaaseen ja kahteen pikkuruiseen alkuun, jotka eivät millään malta puhjeta. Tätä purukalustoa harjoitetaan ahkerasti järsimällä kaikkea mahdollista. Kuten...

leluja

kirjoja

sängynpäätyä

Täytyy tunnustaa, että eniten turhauttaa kirjojen järsiminen. Edes perintösängyn nakertaminen ei harmita niin paljon. Sen kohdalla mietin lähinnä, että toivottavasti tyttö ei ole saanut mitään myrkyllisiä aineita sängyn reunaa nakertaessaan. Sängyn järsiminen on onneksi laantumaan päin ja kirjat säilytetään nykyään ovellisessa kirjahyllyssä, josta niitä otetaan muutamaa kerralla luettavaksi. Minuun on lapsena iskostettu, että kirjoihin ei piirrellä eikä sivuihin käännellä hiirenkorvia. Tätä olen noudattanut aina, joten näiden meidän kirjojen kohtalo vähän surettaa... Onneksi ne ovat kuitenkin vain kirjoja! Tarjoavat ainakin pienelle ihmiselle elämyksiä monella tavalla!

Paluu sorvin ääreen

Hoitovapaa vetelee viimeisiään ja töihin paluu on jo ihan nurkan takana. Ahdistaa. Enää parisen viikkoa kotona. Olen lykännyt ajatukset töihin paluusta mahdollisimman kauas mieleni perukoille, mutta nyt sitä on väistämättäkin ajateltava. Kun mietin tytön viemistä hoitoon ja palaamista työkuvioihin, tuntuu vatsassa ikävä muljahdus. Reilu vuosi kotona on saanut työelämän tuntumaan niin kovin kaukaiselta. Tytön syntymä mullisti elämäni täysin ja tuntuu, että työt kuuluivat siihen ”entiseen elämään”. Työn ja perheen yhteensovittaminen tulee olemaan haasteellista. En tiedä miten pystyn viemään tytön hoitoon vieraaseen paikkaan ja sitten keskittymään töihini. Mietin, että miten ylipäätään osaan enää tehdä töitäni.

Ennen äitiyslomalle jäämistä ajattelin, että minulla on maailman ihanimmat työkaverit ja mahtava työpaikka. Työkavereista olen edelleen samaa mieltä, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämä kotiäitinä olo on saanut minut miettimään työelämää ihan uudesta näkökulmasta. Tällä hetkellä olisin paljon mieluummin lapseni kanssa kotona kuin tuhlaisin kaksi tuntia päivästä työmatkoihin ja kahdeksan tuntia työntekoon. Ostimme keväällä omakotitalon, joten asuntolaina toimii kuitenkin melko hyvänä kannustimena eikä vaihtoehtoja oikeastaan ole. Töihin on palattava.

Aloitan työt olemalla osittaisella hoitovapaalla, jolloin teen vain neljän päivän työviikkoa. Mieheni työ on vuorotyötä, joten tytönkään hoitopäivistä ei tule älyttömän pitkiä. Monet sanovat, että alku on hankala, mutta kaikkeen tottuu. Toivon, että näin käy eikä minun tarvitse katua ratkaisuani. Lohdutan itseäni myös varovaisella ajatuksella, pienellä haaveella, josta olemme mieheni kanssa alustavasti puhuneet. Ehkä minun ei tarvitse olla kovin kauan töissä ennen kuin voin seuraavan kerran jäädä tällaiselle samankaltaiselle vapaalle…

Tervetuloa!

Ajatus omasta blogista on muhinut mielessä jo pitkään. Odotusaikanani koukutuin täysin muutamiin odotus-/vauva-aiheisiin blogeihin. Raskaana ollessa ja vauvavuotta eläessä tuli usein eteen asioita, joita olisi halunnut jakaa jonkun kanssa, muun kuin oman lähipiirin. Oma rohkeus ei kuitenkaan tällöin riittänyt blogin perustamiseen vaan se vaati tämän reilun vuoden verran ajatustyötä, että uskaltauduin vihdoinkin hypätä mukaan bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan.

Olen pohtinut paljon sitä minkä verran aion elämästämme paljastaa ja mitä kertoa. Elämämme ei ole täynnä draamaa tai uskomattoman mahtavia seikkailuja. Itseäni on kuitenkin muiden blogeissa kiinnostanut eniten juuri se tavallinen arki, erilaisten ihmisten elämänä. Blogin perimmäisenä tarkoituksena ei ole valtavan lukijakunnan haaliminen, mutta koen, että kommenttien ja erilaisten mielipiteiden kautta saan blogin pitämisestä enemmän irti kuin vaikkapa päiväkirjan kirjoittamisesta. Kaikki lukijat ovat siis lämpimästi tervetulleita ja kommentteja otan mielelläni vastaan!

P.S. Kirjoitan blogia (ainakin näin aluksi) anonyymina, joten jos tunnistat minut tai perheeni, toivoisin, että kunnioittaisit yksityisyyttämme etkä mainitsisi nimeämme julkisesti. Voit kuitenkin ilman muuta ottaa yhteyttä yksityisesti. Olisi ihan hauska tietää jos joku tuttukin on tänne tiensä löytänyt :)