..tuttaa!

Huom. Seuraava teksti ei käsittele suomalaista lastenvaatemerkkiä.

Nyt ottaa niin lujaa ohimolohkoon, että ihan pakko avautua! Erityisesti ärsyttää, että koko juttu on omaa huolimattomuuttani enkä voi syyttää tästä ketään muuta. Olen ollut syyskuun alusta lähtien osittaisella hoitovapaalla, mutta joulusiivoja tehdessäni havahduin siihen, että hakemuspaperit Kelalle nököttivät edelleen keittiön työpöydällä olevassa lehtikasassa. Muistini on kuin kanalla, joten sinänsä tämä ei ole mitään ihmeellistä. Hakemus ja liitteet olivat kyllä valmiina, mutta ne oli unohtunut lähettää. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tuenhan saa puolen vuoden ajalta takautuvasti. Pakkasin paperit kuoreen, nakkasin postiin ja jäin odottelemaan "muhevaa pottiani". Ajattelin, että oikeastaan ihan kiva kun saa rahat kerralla, niin tuntuukin jossain.

Tänään sitten kun tulin töistä kotiin odotti pöydällä terveiset Kelalta. Anomukseni on hylätty, sillä työaikani ylittää 30 tuntia viikossa. Näinhän se on, kymmenen ylimääräistä minuuttia päivässä tekee 40 minuuttia viikossa. Olisinpa lukenut vaatimukset tarkemmin ja sisäistänyt ne kunnolla. Näinhän se Kela-Kerttu rupattelee, että

"Osittaisen hoitorahan edellytyksenä on, että lyhennät työaikaasi lapsen hoidon vuoksi niin, että työskentelet keskimäärin enintään 30 tuntia viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi 6-tuntista työpäivää tai 4-päiväistä työviikkoa. Työtunnit voivat vaihdella viikoittain, kunhan ne kalenterikuukauden ajalta ovat noin 30 tuntia viikossa. Esimerkiksi tasan 4 viikkoa sisältävässä kuukaudessa työtunteja voi olla enintään 120."

Täytyy siis tarkasti huomioida, että viimeisessä lauseessapa ei olekaan mitään näitä "keskimäärin enintään" ja "noin" asiaa pehmentäviä sanoja. Tämän opin kantapään kautta. Täytyy olla nyt vaan tyytyväinen, että meidän rahatilanne on kuitenkin sellainen, että ei tämä nyt maata kaada. Oikeastaan tässä ärsyttää vain oma typeryys. Ei muuta kuin esimiehen pakeille huomenna ja lyhentämään työaikaa vielä lisää!

Alku aina vaikeaa

Ensimmäinen työpäivä takana. Koko viikonlopun makasin kamalassa flunssassa, joten eipä ollut olo tänäänkään riemastuttavan pirteä. Niistämisen takia näytin jo heti aamupäivällä Petteri Punakuonolta nenäni kanssa. Tytön vieminen hoitoon tuntui pahalta ja kyyneleitäkin tuli vuodatettua. Punottavat silmät siis lisäsivät ammatillista uskottavuuttani. Moni asia oli töissä muuttunut ja paljon on uutta opittavaa, mutta työkaverit olivat onneksi edelleen maailman parhaimmat.

Tytöllä oli kai mennyt hoidossa ihan mukavasti, mutta ensimmäisen päivän saldona oli silti ruhje silmäkulmassa. Ymmärrän, ettei hoitajalla ole silmiä selässä, mutta ärsyttää silti, että hänellä ei ollut hajuakaan milloin ja mistä kolhu on tullut. Näytti kuitenkin sellaiselta kolhulta, että kyllä siinä on itku varmaan tullut. Voinhan kuitenkin olla väärässä eikä tyttö välttämättä ole leikin tohinassa huomannut, että jokin on silmäkulmaan osunut. Tähän mennessä (siis kotona ollessamme) olemme onnistuneet välttämään suurimmat kolhut eikä muutamaa mustelmaa kummempaa ole sattunut, oikeasti. Kop kop puuta.

Luulen, että tässä on nyt aika suuri sopeutumisen paikka sekä äidillä että tyttärellä. Minun on nyt hyväksyttävä se tosi asia, etteivät ohjat ole koko ajan käsissäni. Vaikeimmalta tuntuu se, etten voi varmasti tietää miten hoitaja lapsia kohtelee. Meillä ei hyväksytä minkäänlaista fyysistä kuritusta ja haluan uskoa, että myös hoitaja on samoilla linjoilla. Olemme olleet melko tarkkoja tytön syömisistä eikä hän ole vielä saanut mehuja, sokeroituja jugurtteja, jäätelöä tms. turhaa. Olemme ajatelleet, että niin kauan kuin hän on tyytyväinen terveellisiin vaihtoehtoihin, emme anna hänelle sellaisia herkkuja, joita hän ei osaa vielä kaivata. Mainitsin tästä hoitajalle, mutta pelkään, että hoitopaikassa tytölle kuitenkin tarjotaan enemmän sokeria ja suolaa kuin olisi hyväksi.

Ehkäpä tämä tässä ajan kanssa vielä helpommaksi muuttuu. Nyt keräämään voimia huomista varten teekupposen ääreen.

Kuva täältä